Miten ihminen oppii uusia motorisia taitoja?
Ihminen oppii ensimmäiset motoriset taitonsa jo ennen syntymäänsä ja päästyään maailmaan tämä prosessi kiihtyy huimasti aivan kuten kaikki muukin oppiminen. Vauvat, taaperot ja pienet lapset ovat kuin pesusieniä, jotka imevät ympäristöstään tietoja ja taitoja ja yrittävät soveltaa näitä vaihtelevalla menestyksellä linkittäen ne jo opittuihin kokonaisuuksiin. Esimerkiksi kävelemään opetteleva lapsi yrittää sinnikkäästi säilyttää tasapainonsa ja jokainen pyllähdys korjaa suoritusta kohti oikeaa toteutusta. Merkille pantavaa on, että lapsi ei tarvitse varsinaista sanallista tai edes toistuvaa visuaalista opetusta, vaan oppimisprosessi on itseään vahvistava. Toki ylpeiden vanhempien kannustus, apu ja mahdollinen palkinto nopeuttavat oppimista.
Oppimisprosessi on yksinkertaistettuna pitkälti samakaltainen, olipa kyseessä sitten kävelemisen opettelu tai kiertopotkun tekniikka.
Ensi alkuun oppija tarvitsee jonkinlaisen visuaalisen, verbaalisen tai näitä yhdistelevän mallin motorisesta suorituksesta. Kävelemään opiskeleva lapsi on seurannut pitkään vanhempiensa tallustelua ja motivaatio kyetä itse samaan on ilmeinen. Liikkuminen nopeutuu huomattavasti, sitä ylettyy paremmin tarttumaan asioihin ja vanhemmat innostuvat selkeästi yrityksistä. Kiertopotkua treenaava harrastaja taas saa valmentajalta sanallisesti ohjeistuksen potkun eri vaiheista ja suoritustavasta. Lähes poikkeuksetta myös visuaalinen malli valmiista potkusta seuraa selostusta. Harrastajan tarkkaavaisuus ja motivaatio oppia uusia taitoja vauhdittavat tai hidastavat merkittävästi taidon oppimista. Valmentajan ja toimintaympäristö ovat tässä suhteessa hyvin ratkaisevia.
Jo mallin aikana oppijan mieleen muodostuu hahmotelma suorituksesta ja kyseisiä liikeratoja ohjaava hermosto aktivoituu. Uusia taitoja opeteltaessa luodaan uusia hermoyhteyksiä aivoihin ja samalla linkitetään opeteltava kokonaisuus johonkin jo opittuun. Esimerkiksi kiertopotkussa on paljon samaa kuin etupotkussa, jolloin jo opitun taidon myötä luodut hermotukset auttavat myös seuraavan taidon oppimisessa. Hahmotusvaihe on pitkälle tiedostamatonta prosessointia, mutta tarkkaavaisuuden ja keskittymisen suuntaaminen opeteltavaan asiaan vauhdittaa tietysti oppimista vahvasti siinä missä tarkkaavaisuuden herpaantuminen haittaa oppimista. Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu, jos työmuisti kuormittuu liikaa esim. ärsykkeillä läheisestä TV:stä samoin kuin kiertopotkun oppijan suoritus häiriintyy, jos hän miettii opetteluvaiheessa seuraavaa juomataukoa.
Aivojen ja hermoston työstettyä jonkinlaisen mallin suorituksesta oppija kokeilee sitä käytännössä. Pienet lapset tekevät jatkuvasti kokeita siitä, miten keho käyttäytyy ja miten esimerkiksi painopisteen siirto vaikuttaa tasapainoon. Vastaavasti kiertopotkun oppija saattaa malttamattomasti kokeilla jo muutaman kerran suoritusta valmentajan vielä ohjeistaessa. Kaiken oppimisen, erityisesti motoristen taitojen, oleellisin vaihe on itse tekeminen. Kiertopotkun opiskelu lukemalla tekniikan vaiheet vaikkapa kirjasta on melko haastavaa, joskaan ei mahdotonta. Esimerkiksi mielikuvaharjoittelu perustuu tähän. Tällöin itse tekemisvaihe vaan jää välistä ja harjoittelu perustuu täysin mielikuviin ja hermoyhteyksien luomiseen tätä kautta.
Motorisen suorituksen jälkeen oppija saa välittömän palautteen keholtaan suorituksen laadusta. Kävelemistä opetteleva pieni lapsi huomaa vaikutukset pyllähtäessään ja korjaa automaattisesti suoritusta seuraavalla yrityksellä. Vastaavasti kiertopotkun oppija huomaa heti, miltä potku tuntuu ja mihin suuntaan jalka päätyy lopuksi. Oppimisen alkuvaiheessa oleva oppija ei pysty vielä hahmottamaan kehollisia palautteita kovin hyvin tai ymmärtämään, miten ne vaikuttavat suorituksen laatuun. Harjoittelun ja toistojen kautta itsereflektiotaidot kehittyvät ja oppija kykenee yhä tarkemmin hahmottamaan suorituksensa kokonaisuuden, mahdolliset puutteet sekä erilaisia variaatioita. Palautetta suorituksesta antaa tietysti myös valmentaja sekä vertaiset.
Oppija yhdistää palautteet mielessään uudeksi malliksi oikeasta suorituksesta ja sykli alkaa alusta. Näin taito kehittyy toistojen ja palautteen muodostaman syklin kautta. Hermoyhteydet sekä taidon suorittamiseen tarvittavat fyysiset ominaisuudet kehittyvät, jolloin suorituksesta tulee jatkuvasti helpompi ja automaattisempi toistaa. Alkuvaiheessa kiertopotkun harjoittelua oppija joutuu vielä keskittymään jokaiseen potkun osakomponenttiin erikseen ja iso osa työmuistista joudutaan varaamaan itse suoritukseen. Sen sijaan tuhansia kiertopotkuja tehnyt harrastaja osaa suorituksen lähes automaationa erilaisina versioina ja pystyy yhdistämään sen muihin opittuihin kokonaisuuksiin, esimerkiksi otteluliikkeeseen tai osaksi potkusarjoja. Huippu-urheilijat saavat tekemisensä näyttämään vaivattomalta ja helpolta nopeissakin tilanteissa. Suoritukset on harjoiteltu niin automaattisiksi ja hermoyhteydet niin vahvoiksi, että suorituskapasiteettia säästyy merkittävästi enemmän muihin toimintoihin.
Motoristen taitojen oppiminen on kiivainta lapsuusiässä, mutta vielä aikuisenakin pystyy omaksumaan uusia taitoja, joskin hitaammin. Tämän vuoksi lasten tulisi harjoitella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia liikuntataitoja herkkyyskauden ollessa kiivaimmillaan.
Liikuntataitojen oppiminen on aina sosiaalinen prosessi
Lähes kaikki oppiminen on aina enemmän tai vähemmän sosiaalista toimintaa ja erityisesti oppimisen alkuvaiheessa ympäristön ja opettajan rooli korostuu. Ilmiöoppiminen, ongelmanratkaisu, tutkiva oppiminen sekä tehtäväoppiminen ovat olleet vahvoja trendejä pedagogisessa keskustelussa viime vuosikymmeninä ja niiden metodeja on sovellettu paljon myös liikunta- ja urheiluharrastuksissa. Pääajatus on, että vastuu oppimisesta siirtyy yhä enemmän itse oppijalle ja oppimismenetelmät yhä enemmän asian tekemiseen passiivisen tiedonsiirron sijaan. Oleellista on kuitenkin, että oppijaa ei heitetä heti syvään päätyyn ilman tukea tai työkaluja, joilla oppimista ylipäätänsä voi opettaa. Esimerkiksi. kiertopotkun erilaisten sovellusten pohdiskelu pienryhmissä voi olla hyvä oppimistehtävä, mutta tulokset jäävät laihoiksi, jos itse kiertopotkun harjoittelu on vielä vaiheessa. Oppijat eivät kykene yhdistämään vielä harjoiteltavaa taitoa muihin kokonaisuuksiin tai ymmärtämään vaihtelevuutta suoritustavoissa.
Valmentaja, oppija ja toimintaympäristö muodostavat kokonaisuuden, jonka keskiössä opeteltavat liikuntataidot ovat.
Kolmion kaikki tekijät vaikuttavat vaihtelevilla painotuksilla eri tilanteissa. Esimerkiksi nuori aloitteleva harrastaja tarvitsee huomattavasti enemmän valmentajan tukea uuden taidon oppimisessa kuin kokenut aikuisharrastaja. Vastaavasti aloittelija tarvitsee selkeän ja oppimista tukevan toimintaympäristön siinä missä konkari pystyy tekemään itsenäisen ja oppimista tukevan harjoituksen vaikka kotioloissa valmentajan ohjeistuksella.
Oppija itse vaikuttaa oppimisprosessin lopputulokseen suuntaamalla tarkkavaisuutensa ja keskittymiskykynsä opetukseen ja itse suoritukseen. Oppimista edesauttaa aktiivinen ja utelias suhtautuminen opeteltavaa taitoa sekä toimintaympäristöä kohtaan. Tämä näkyy esimerkiksi lisäkysymysten esittämisenä valmentajalle sekä aktiivisena kommunikointina harjoituskavereiden kanssa. harjoituksesta voi saada huomattavasti enemmän irti silloin, kun oppija asettuu tietoisesti vastaanottavaiseen ja avoimeen mielentilaan.
Toimintaympäristö pitää sisällään mm. treenitilan, harjoitusvälineet sekä harjoituskaverit. Hyvä tila mahdollistaa monipuolisten harjoitteiden teettämisen eikä itsessään rajoita valmentajan työkalupakkia. Hyvää tilaa voidaan myös rajata tai laajentaa tarpeen mukaan. Kattava harjoitusvälineistö antaa lisää vaihtoehtoja harjoitusten toteutukseen sekä auttaa itsessään huomion suuntaamisessa sekä oikeiden suoritustapojen löytämisessä. Esimerkiksi kiertopotkua harjoitteleva lapsi saattaa ymmärtää tekniikan liikeradan huomattavasti paremmin, kun hänellä on potkumaali, johon suunnata huomionsa. Vastaavasti harjoituskaverit ja vertaiset edesauttavat liikuntataidon oppimista silloin kun kaikki ovat asennoituneet myönteisesti opetustilannetta ja opeteltavaa asiaa kohtaan.
Harjoituksen suunnittelusta ja toteutuksen ohjaamisesta vastaa valmentaja. Reunaehtoina harjoitukselle toimivat edellä mainitut oppijat sekä toimintaympäristö. Valmentajan ydinosaamista onkin kyky tunnistaa oppijoiden tai ryhmä lähtötaso ja suunnitella harjoitus niin, että se palvelee heidän oppimistavoitteitaan parhaiten. Haasteena tässä on tietysti yksilölliset erot harjoitusryhmän sisällä.
Harjoitteiden tulisi olla riittävän haastavia, jolloin uusia hermoyhteyksiä syntyy ja opittavat taidot linkittyvät isompiin kokonaisuuksiin. Liian helppo ja yksitoikkoinen harjoittelu johtaa niin sanottuun ylioppimiseen eli harjoite ei enää kehitä kuin marginaalisesti eikä lisää kykyä soveltaa taitoa uusissa tilanteissa. Sen sijaan liian vaikeat harjoitteet syövät oppijoiden motivaation, kun taito ei tunnu mahdolliselta nykyosaamisen valossa. Parhaita tuloksia saavutetaan, kun helppoja ja vaikeita harjoitteita sekoitetaan yksittäisen harjoituksen sisällä, eikä aina edes lineaarisesti helposta vaikeaan. Esimerkiksi kiertopotkuharjoituksen voi suunnitella niin, että aina tekniikkajakson jälkeen taitoa potkua yritetään soveltaa osana vaikeampaa kokonaisuutta kuten ottelutekniikkana liikkeestä. Tämän jälkeen palataan taas tekniikkavaiheeseen hieman uudella näkökulmalla.
Valmentajan ammattitaitoon kuuluu myös oman lajinsa erityispiirteiden tunteminen sekä kyky soveltaa erilaisia opetustyylejä palvelemaan parhaiten oppimistavoitteita.
Taekwondon erityispiirteitä liikunta ja urheiluharrastuksena
Urheilulajin säännöt ja tekniset vaatimukset muodostavat harjoittelun reunaehdot ja sitä kautta uniikin harjoittelukulttuurin lajin sisälle. Ruohonjuuritasolla harjoittelukulttuurit toki voivat vaihdella vielä runsaastikin esimerkiksi seurojen tai eri tyylillä opettavien valmentajien välillä.
Taekwondon lajivaatimukset muodostavat erittäin laajan ja avoimen toimintakentän. Pelkästään yhden seuran sisällä saatetaan harjoitella:
- Perustekniikoita
- Liikesarjoja
- Potkutekniikkaa
- Ottelutaekwondoa
- Murskaamista
- Itsepuolustustaitoja
- Akrobatiaa ja freestyle-liikesarjoja
- Yleisliikuntataitoja
- Kattavasti erilaisia fyysisiä ominaisuuksia
Monipuolisuus kannattaa nähdä enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, vaikka välillä lajin laajuus ja opetusaiheiden runsaus saattaakin aiheuttaa päänvaivaa. Oleellista on ymmärtää, että laaja ympäristö tarjoaa perustan, jonka kautta erikoistuminen esimerkiksi kilpaotteluun toteutetaan. Lähes poikkeuksetta parhaat tulokset saavutetaan myöhäisen erikoistumisen kautta tarjoamalla monipuolinen ja virikkeellinen pohja ja painottamalla erikoistumista myöhemmällä iällä. Taekwondo mahdollistaa myöhäisen erikoistumisen erittäin hyvin. Harjoiteltavien pohjataitojen ja fyysisten ominaisuuksien kirjo on niin laaja, että sivulajia ei tarvitse rinnalle, joskaan ei tästä haittakaan ole. Lapsia ja nuoria tulisikin harjoittaa kaikissa lajin osa-alueissa ja kannustaa kilpailemaan molemmissa kilpamuodoissa, mikäli kilpaileminen ylipäätänsä motivoi harrastajaa. Juniori-iässä voidaan jo alkaa siirtämään painotusta esimerkiksi intensiivisempään kilpaharjoitteluun, mutta sillä edellytyksellä, että pohjaharjoittelu on tehty riittävän huolellisesti.
Kokonaisuuden voi hahmottaa ajattelemalla pohjataidot ja fyysiset ominaisuudet ydinharjoittelun keskiöön ja erikoistumisen osaksi tätä kokonaisuutta. Kuva on havainnollistus eikä kuvaa monimutkaista kokonaisuutta sellaisenaan.
Erilaisia opetustyylejä taekwondossa
Opetustyyli kuvaa valmentajan valitsemia toteutustapoja harjoituksen läpiviennissä. Karkeasti erilaisia opetustyylejä voidaan verrata mm. sen perusteella onko toiminnan keskiössä valmentaja, oppija vai kenties toimintaympäristö ja sosiaalinen konteksti. Perinteinen opetusmalli niin koulu- kuin urheilumaailmassa on ollut suosia opettajajohtoisia tyylejä, joissa valmentajan tai opettajan rooli on keskeinen ja oppijat ovat verrattain passiivisessa vastaanottajan roolissa. Taekwondo ei ole tässä suhteessa poikkeus. Perinteisessä taekwondoharjoituksessa valmentaja näyttää mallit, antaa ohjeet ja tämän jälkeen huutaa komentotyylisesti tahtia oppijoiden suorittaessa tekniikat yhdessä tahdissa. Soveltavammissa osuuksissa valmentaja määrittelee valmiiksi, millä tavalla sovellus toteutetaan ja harjoittelijat pyrkivät suorittamaan sen mallin mukaan.
valmentajalähtöisten opetustyylien hyvä puoli on siinä, että niiden avulla toimintaympäristö ja harjoituksen toteutus saadaan rullaamaan yleensä hallitusti ja suunnitelman mukaan. Lisäksi oppijat saavat valmiita malleja ja työkaluja, joilla taidon itsenäinen suorittaminen ja soveltaminen on myöhemmin mahdollista. Tämän vuoksi valmentajavetoiset opetustyylit soveltuvat erityisen hyvin alkeisryhmien ja lasten harjoitusryhmien opettamiseen.
Vahvassa valmentajavetoisuudessa on kuitenkin se haittapuoli, että se ei huomioi täysin oppijoiden yksilöllisiä eroja, lähtötasoja tai itsesäätelytaitoja. Nopeammat ja taitavammat oppilaat eivät pysty siirtymään haastavampiin suorituksiin siinä missä heikommat saattavat pudota kelkasta. Vastaavasti oppijoiden itsenäinen ajattelu ja taitoon liittyvä soveltamiskyky saattavat jäädä ohuelle pohjalle, ja äärimmillään taidon oppiminen ja suorituskyky linkittyvät pääosin valmentajaan, ohjeistuksiin ja ulkoiseen rytmitykseen. Esimerkiksi komentotyylillä treenattu ottelija saattaa huomata kisoissa olevansa kyvytön suorittamaan vahvaksi harjoiteltua ratkaisumallia kontekstin muututtua tutusta ympäristöstä erilaiseksi.
Oppijalähtöiset opetustyylit taas lähtevät siitä ajatuksesta, että oppijat ovat loppujen lopuksi aina itse vastuussa oppimisestaan ja, että kokeilemalla ja tekemällä itse oppii tehokkaimmin. Oppijalähtöisessä opetuksessa käytetään paljon erilaisia tehtäviä ja ongelmanratkaisua, jolloin oppijat joutuvat itse tekemään valintoja ja ratkaisuja.
Oppijalähtöisten opetustyylien hyvä puoli on siinä, että ne kehittävät luovaa ongelmanratkaisua ja kykyä soveltaa opittuja taitoja hyvinkin vaihtelevissa tilanteissa. Valmentajalla on myös paremmat mahdollisuudet ottaa ryhmäläisten taitotaso huomioon ja antaa tarvittaessa enemmän tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Nopeammin oppivat taas pystyvät siirtymään tehokkaammin haastavampiin suoritteisiin.
Isoimmat haasteet sen sijaan liittyvät siihen, että oppijoiden itsesäätelytaidot tai pohjaosaaminen ei välttämättä riitä itsenäiseen työskentelyyn annetuin tavoittein. Tällöin opetustulokset jäävät laihoiksi ja oppijoilla on aitoja haasteita päästä seuraavalle kehitystasolle itsenäisesti. Oppijalähtöiset harjoitukset on myös huomattavasti vaikeampi suunnitella niin, että intensiteetti pysyy kovana läpi harjoituksen. Kova treenihän ei ole itsetarkoitus, mutta välillä esim. luovaa tilanneharjoittelua tekevä ottelija kaipaa myös treenejä, joissa tahti tulee ulkoapäin ja suorituksia tehdään kovaa, paljon ja ne ovat riittävän yksinkertaisia.
On syytä muistaa, että mikään opetustyyli ei ole puhtaasti valmentaja- tai oppijalähtöinen vaan toimijat ovat aina läsnä erilaisin painotuksin. Opetustyyleistä ei myöskään kannata etsiä Graalin maljaa, joka olisi se yksi oikea tapa opettaa lajitaitoja. Oleellisinta on ymmärtää ryhmän lähtötaso, yksilöiden erot sekä toimintaympäristön reunaehdot ja muovata harjoitus näiden perusteella. Monipuolinen ja itsekriittinen valmentaja kykenee testaamana erilaisia tyylejä eri ryhmien kanssa ja löytää optimaalisimmat eri tilanteisiin. Hän pysyy myös avoimena uusille ajatuksille ja on lähtökohtaisesti valmis ottamaan oppijat huomioon, vaikka harjoitus olisi hyvinkin opettajavetoinen tai komentotyylinen. Hän kykenee myös tarjoamaan konkreettisia työkaluja, joilla edetä opeteltavassa taidossa seuraavalle tasolle tai sovellusvaiheeseen.
Seuraavaan taulukkoon on koottu yleisimpiä käytettyjä opetustyylejä ja annettu kaikista esimerkkiharjoite.
|
Opetustyyli |
Opetuksen keskiössä |
Toiminta ja tavoite |
Esimerkkiharjoite |
|
Komentotyylinen opettaminen |
Valmentaja |
Valmentaja näyttää ja selittää ohjeet kaikille yhteisesti. Suoritteet tehdään yleensä samaan aikaan opettajan komennosta. Palautteet ovat pääosin yhteisiä ja koko ryhmää koskevia. Vaatii vain vähän tilaa ja tehokkain keino pitää ryhmä kontrollissa. Oppijan rooli hyvin pieni. |
Perustekniikan harjoittelu muodossa. Ohjaaja huutaa komennot. |
|
Tehtäväopettaminen ja eriyttävä opettaminen |
Valmentaja |
Valmentaja antaa joko yhteiset ohjeet tai sitten erilliset ohjeet eri pienryhmille, jonka jälkeen harjoitellaan omaa tahtia määrättyä tehtävää. Valmentaja antaa sekä ryhmälle että yksilöille palautetta. Harjoitusvälineillä tehtäviä saadaan eriytettyä tehokkaasti. Valmentaja voi antaa tehtäviin erilaisia vaikeusasteita ja progressioita. |
Tilanneharjoittelu ottelutreenissä. Harjoitellaan valmista tilannetta, jossa A potkaisee takajalalla ja B tekee vastaukseksi takapotkun. Suoritetaan omassa tahdissa vuorotellen. Valmentaja kiertelee antamassa palautteita ja lisäohjeita. |
|
Itsearviointiin perustuva opettaminen |
Oppija |
Valmentaja antaa tehtävän, mutta oppijan tehtävä on itsenäisesti arvioida suoriutumistaan. Valmentajan on annettava selkeät ohjeet arviointikriteereihin, jotta oppijalla on tarpeeksi työkaluja korjata omaa suoritustaan. Valmentaja voi edelleen olla mukana antamassa palautteita. |
Harjoitellaan kokonaisia liikesarjoja niin, että valmentaja antaa aina suoritusten välissä ohjeen, mihin kiinnittää huomiota. Oppijat arvioivat itse suorituksensa ja tekevät ne omassa tahdissaan. |
|
Ohjattu oivaltaminen ja ongelmanratkaisu |
Oppija |
Valmentaja antaa oppilaille ongelman tai tehtävän, muttei suoraan ratkaisua siihen. Useimmiten ratkaisuja on monta ja oppija joutuu itse miettimään toteutustavan. Valmentaja voi ohjata oivaltamista apukysymysten ja vinkkien avulla tarvittaessa. Välineillä voi rajata ongelmia tehokkaasti. |
Tilanneharjoittelu ottelutreeneissä. Valmentaja antaa A:lle tehtäväksi hyökätä pelkästään etujalan kiertopotkuilla ja B:n taas tulee kehitellä erilaisia puolustusratkaisuja tähän. |
|
Luovuuteen perustuva opettaminen |
Oppija |
Valmentaja antaa tehtävän, jossa oppijat joutuvat itsenäisesti tai pienissä ryhmissä kehittämään jotakin uutta jo opittujen taitojensa pohjalta. Valmentaja antaa raamit tehtävälle, mutta muuten työskentely on vapaata ja painotus on opittujen asioiden luovassa soveltamisessa ja uuden kehittämisessä. |
Lapsiryhmä jaetaan pienryhmiin. Ryhmät kehittävät itsenäisesti lyhyen taekwondonäytöksen. Tehtävää voi rajata tiettyihin elementteihin tai sitten antaa vapaasti kehittää näytös oman maun mukaan. |
|
Pari- tai ryhmäohjaus |
Oppijat yhdessä |
Valmentaja antaa tehtävän tai sen pääpiirteet, jonka jälkeen sitä harjoitellaan pareissa tai ryhmissä niin, että toisille annetaan jatkuvasti palautetta ja oppijat ovat toistensa vertaisopettajia. Harjoitus voi perustua myös siihen, että oppilaista tehdään itse opettajia. |
Liikesarjaharjoittelu pareina tai pienryhminä. Yksi tekee suorituksen ja muut antavat palautteen joko valmentajan ohjeiden mukaan tai itsenäisesti. |
|
Esimerkkiopettaminen (valmentaja mukana) |
Valmentaja ja oppija |
Valmentaja antaa tehtävän, jonka jälkeen tekee itse mukana parina tai pienryhmässä. Valmentajan on kyettävä itse niihin suorituksiin, joihin toivotaan pääsevän oppijoiden kanssa. Palaute on hyvin yksilöllistä, mutta koko ryhmän toimintaa vaikea valvoa. |
Kiertosparri, jossa valmentaja on itse mukana tekemässä. Hän antaa aina yksilöllisiä palautteita sille, kenen parina on. |
Kannattaa siis testailla erilaisia tyylejä omassa valmennustyössä ja arvioida rehellisesti niiden vaikutusta oppimiseen. Myös yksittäisen harjoituksen sisällä voi vaihdella tyylistä toiseen ja usein tämä onkin tehokkain tapa oppia uutta ja soveltaa jo opittua.
